Maanantaina se koittaa, ensimmäinen työpäivä joulun jälkeen. Siis ensimmäinen työpäivä työpaikalla. Se hyvä yliopistomaailmassa on, että ei ihan joka päivä tarvitse raahautua työpaikalle. Surkeinta asiassa on kuitenkin se, että olen jo nyt kyrpiintynyt, vittuuntunut koko työhön. Vaikka rakastan kaikkia ihani oppilaitani, tuntuu taas, ah, niin vastenmieliseltä raahautua luokan eteen puhumaan. Kaipa se tästä hellittää.

Se hyvä taas opettamisessa on, että se vie kaiken ajan. Siis kaiken sen ajan, jota voitaisiin odottaa käytettävän lisurin tekemiseen. Katson vain stressaantuneena proffaa silmiin ja huokaan, voi, kun minulle on niin paljon opetusta. Menee läpi joka kerta.

Aina vituttaa hetken ja sitten se on ohi. Ehkä jopa aloitan lisurianikin ensi viikolla...