Joulu, tuo sijaistoiminnan ehtymätön aitta. Tuli sitten leivottua pipareita, tehtyä laatikot, kudottua lahjoja, siivottua ja tehtyä muutakin mukavaa. Aika kului kuin siivillä ja sen lisäksi pääsi vielä sukulaisiin eli lisuri ei edistynyt merkkiäkään. Enpä toisaalta olisi sitä edes odottanut.

Sukulaiset saivat lahjaksi mitä ihanempia sukkia, huiveja ja muita pehmeitä paketteja, joita olen vääntänyt illat pitkät. Ei ole tarvinnut heruttaa ajatustakaan sille tuskaiselle kirjoitustyölle.

Se, mikä nyt on edessä, pelottaa hieman. Uusi vuosi ja uudenvuoden lupaukset. Lupaisinko tänäkin vuonna tehdä lisurin valmiiksi. Voin kuvitella mieheni hymähdyksen ja sanat, joo, joo, niin varmaan. Tuntuu ahdistavalta ajoittain olla saamaton. Tai saamatonhan en suinkaa ole muuta kuin lisurin suhteen. Muutoin olen hyvinkin tuottelias ja ahkera.

Ehkä tänä vuonna jätän uuden vuoden lupauksen tekemättä, jos vaikka se edesauttaisi jotain... unelmissani ehkä. Ahdistus ja tuska siis lisääntyy, mutta motivaatio ei. Missä on kadonnut motivaationi? Missä olet, oi, tutkijanpaloni?

Palaan vihreän villatakkini luo.